Puusoittimien viimeistely on jatkunut kuluneen viikon kiivaana. Esko Ihalaisen kanssa aloittamani soitinprojekti on nyt muutaman mutkan kautta löytänyt lopullisen äänenmuodostamismuotonsa. Pihlajasta valmistettujen puuputkien soinnissa oli matkan varrella muutama muuttuja. Kyllähän niistä jonkinlainen soundi on alusta saakka lähtenyt, mutta jotenkin se ei vaan miellyttänyt. Ja olihan se tylsää, että näyttelyyn oli jo saatu useampi soitin joissa äänenmuodostustekniikka oli hyvin samankaltainen. Pienen pohdiskelun ja ideoinnin jälkeen, katseemme osui kasaan basson kieliä. Heräsikin ajatus kielien yhdistämisestä putkiin. Ja ensimmäisen pingoitustestin tulokset olivat sen verran vakuuttavia että päätimme yksissä tuumin asentaa jokaiseen tuubiin yhden kielen. Kieli on siin viritetty putken sisään, ja putkea napauteltaessa se lähtee värähtelemään, tuoden näin soittimen äänen ihan uudenlaista sävyä.
Teline on valmistetu lehmuksesta ja käsitely osmo colorin kuusi öljyvahalla, putket pihlajasta ja käsittelynä samaisen tuoteperheen väritön öljyvaha.
Soittimesta puuttuu oikeastaan enään vain asiaankuuluvat kapulat, mansetit, tai mitkä ne nyt onkaan..
Workshoppia – maanantaina 14.5 olikin aikas hulina Pro puun galleriassa. Savi ja puu kaupungissa -hankkeen puuhastelijat saapuivat keraamisine soittimineen paikalle. Yläkerran toimistotiloissa on varmasti hammasta purren koetettu selvitä päivästä. rumpujen ynnä muiden soittimien pauke oli melkoinen koko päivän. Massiivisin tuotos on ehdottomasti noin 500 kiloinen keraaminen rumpu jonka kalvona on kokonainen lehmän nahka. Aivan huikean kokoinen, ja varmasti jokaisen pienen kotirumpalin märkäuni. Pieniä sijoitus ja logistiikka ongelmia toki saattaa tulla ilman asianmukaista kuljetuskalustoa.
Saarnirumpu
Muutaman mutkan ja monen vaiheen kautta myös saarnirumpu valmistui. Rumpu sai “kalvokseen” ohuen ohuen saarnisen liimalevyn, kera ohutviiluvaneri vahvisteen. Liimalevyn tein 3 millisistä aihioista, joka sitten hioin leveänauhalla noin pariin milliin. Prässäsin sen ohutviiluvanerin kanssa ja tämä hioin vielä lopulliseen vahvuuteensa, eli noin kahteen milliin. Kalvo on kiinnitetty rummun runkoon ruuvein, eli on vaihdettavissa ja jossain määrin myös säädettävissä halutun soundin mukaan. Lisäksi rumpu sai hieman jalkoja alleen, nousten täten hieman lähemmäs soittajaansa. Pintakäsittelyyn osmo colorin öljyvahat väritön ja musta, sekä viimeiselle pinnalle lakkaa. luulisi nyt kestävän muutamat taputukset. Alla rumpukalvo specialistin tyylinäyte, Frederik Bado on valmistanut mm. jätti rummun kalvon ja monet muut savisoittimien kalvoista.
Ja soihan se, harmillisesti kännykän (samsung xcover) äänen tallennus ei kyennyt noita kovimpia ääniä tallentamaan ilman säröilyä, eikä tuon videon äänenlaatu muutoinkaan tee oikeutta sille soundille joka paikalla oli aistittavissa. Mutta hyvin kannustavaa on huomata, että tällä täysin olemattomalla soittimenrakennus kokemuksellakin voi saada aikaan jotain toimivaa. Puusepäntyöllisesti tuo tuotehan on viimeisintä huutoa
Esteettisesti omaa silmääni miellyttää paikalla olevista soittimista erityisesti Timo Suutarin “läskibasso”mainen puukieli -soitin. Ja ihan mukava jumpse siitä lähteekin. Ikäänkuin pala jotain tuttua, mutta kuitenkin annos jotain ihan muuta.
Jo aiemmin avaamani aihe, Savi ja puu kaupungissa wdc -hankkeen puusoittimien workshop on aloiteltu tällä viikkoa Pro puun tilossa Lahden satamassa. Keskiviikkona galleriatilaan saapuikin joukko erilaisia soittimia, ja torstaina paikalle oli ilmaantunut myös muutama osanottaja oman soitin hankkeensa kera. Alelkirjoittaneella on skeittilauta-lyyra ollutkin valmiina jo hyvän tovin. Varsinaiseen workshoppiin nähden muutaman päivän varaslähdöllä aloiteltu soitinprojekti Esko Ihalaisen kanssa on myös hyvällä mallilla, oikeastaan viimeistelyjä vaille valmiina. Saarnirumpu on myös valmistumassa, hitaasti mutta varmasti. Kalvomateriaaliksi on tulossa samaisesta saarnesta valmistettu ohuen ohut liimalevy.
Muiden puusepäntöiden ohella koetan vielä pusertaa yhden kokeellisen soittimen, ohuista pihlaja levyistä. Aikaa on hyvin rajallisesti, ensi viikon jälkeen soittimet kootaan ja viedään esille Lahden jazztorille. Josta sitten kesäkuuksi Sibeliustalon nättelytilaan. Kesän mittaan yleisöllä on hyvät mahdollisuudet päästä ihmettelemään ja kokeilemaan erilaisia puisia soittimia.
Tällä meikäläisen kokemustaustalla erilaisten tietoteknisten laitteiden kanssa ei yleensä tule ongelmia, mopo vaan tuppaa lähtemään käsistä. Aiemmin tällä viikolla piti puhelin laittaa uusiksi, jo niin pitkään Nokialaisia käyttäneenä kykenin vihdoinkin irtautumaan naikon otteesta. Jatkossa juttua välitetään Samsungin xcoverin kautta, jonka on luvattu olevan ip67 sertifioitu. Tämän uskoisi sopivan pölyiseen ja ajoittain puhelintapaturma alttiiseen ympäristöön, sillä onhan se Duudsonien testaama. Ikävä tulee Nokian yleensä ihan hyviä kamera ominaisuuksia, tai sitten ei. Aika näyttää jahka tuosta uudesta luurista saa niitä käyttökokemuksia.
Viikon toinen hankinta oli jokaisen puusepän perustyökalu, tabletti. Sillä hoituu, noh melkein kaikki. Ainakin kalenteri ja sähköposti siinä on, sekä nettiselain. Samsung galaxy tab 8.9 on tämä laite, jolla nyt toimisto kulkee mukana, ja bloggailuakin voi hoitaa, hieman puhelinta kätevämmin. Salaa olen noita Applen laitteita haaveillut ja joskus vähä hypistellytkin, mutta Androidin käyttäjäksi tässä on kuitenkin päädytty. Aika näyttää miten nämä pelaavat, tähän astiset tuntemukset tabletista ovat positiiviset. Pientä alkukankeutta androidin sisäistämisessä on toki ollut, mutta ajan myötä se helpottanee. Itseasiassa tämä artikkeli on ensimmäinen lähes kokonaan tabletilla tuottamani, vain kuvan käsittelin pc:llä Gimp-sovelluksessa. Ihan vielä ei tämän laitteen kuvankäsittelyohjelma vakuuttanut. Kuvatkin on napsaistu Nokian c7:llä, sekä video joka luonnollisesti on youtubessa.
Kuvassa hilavitkutinkuumeilun lievä sivuoire, eli pakottava halu ja tarve luoda uusille laitteille jotain persoonallista lisähärpäkettä. Alusta asti oli selvää että jonkin sortin ständin tämä tulisi tarvitsemaan, sekä suojakuoret. Googlea aktiivisesti selaamalla keräsin joukon ideoita ja lähdin suunnittelemaan telinettä, jossa saisin käyttää lempimateriaaliani puuta. Lopputulemana on akustinen kaiutinteline, jonka ääneentoistoon vaikuttavat tekijät on periaatteessa kopioitu soitinmaailmasta. Kehitystyö rakenteen osalta tulee yhä jatkumaan, tarkoitus olisi puristaa tämä siihen kuntoon, että sen voisi täysin tuotteistaa ja laittaa myyntiin.
Materiaalina on koivua, etupinta on loimukoivua, jossa hieman lahovikaa. Pintakäsittelynä Osmo colorin väritön öljyvaha.
Tämän viikon puhteena oli ottaa selvää mitä vanhasta loimukoivu lankusta saisi aikaan. Harmillisesti tuo noin 15 vuotta vanha lankku oli hieman kiero, muistuttaen lähinnä lentokoneen propellia, tästä syystä mitään pitkää aihiota siitä ei saanut. Pienet takaiskut ei haittaa, kun puu on niin mahtavan näköistä. Puuntyöstöllisesti kovasti loimuava lankku ei ole ihanteellista työstettävää, höylättäessä kun ei oikeastaan ollenkaan löydy sitä oikeaa työstö suuntaa. Vaan jokaisen vedon jälkeen löytyy aina jostain suunnasta repeämiä. Riittävät hiontavarat ovat siis avainasemassa, tai mahdollisesti jopa höyläämisen totaalinen välttely. Vannesahalta tai sirkkeliltä suoraan hiomakoneelle voi olla monessa tapauksessa mahdollista, ja aikaa säästävä toimenpide.
Sopivasti tehtäväkseni tuli puulaatikko viinikarahville, toivomus oli että siinä olisi aukeava kansi ja että karahvi korkkeineen mahtuisi sinne sisälle. Loimukoivuhan passasi tähän projektiin kuin nenä päähän, sen välkehtivä pinta kuvastaa kätkemäänsä kaunista lasiesinettä. Ja tuosta aiemmin mainitsemastani lankusta saisi riittävästi suoraa materiaalia. Laatikko on koottu jiiriliitoksin, pohja on urassa kuten myös kannen peili. Pohjana on koivuvaneri, joka koostuu kahdesta päällekkäin liimatusta 4 millisestä levystä, joista toiseen on sahattu pyöreä aukko, mukailemaan karahvin pohjan muotoa, pitäen sen tälleen paremmin paikoillaan. Muut osat onkin tuota loimukoivua, ja pyritty sommittelemaan sointuvasti. Pintakäsittelynä Osmo colorin väritön öljyvaha. Lehtisaranat ja magneetti takaavat kannen toiminnan.
Pro Puu -galleriassa 30.4 asti oleva Woodment -näyttelyn esineistön ovat toteuttaneet Lahden Ammattikorkeakoulun Muotoiluinstituutin kalustemuotoilun opiskelijat. Esillä on kahdeksan hyvin erilaista teosta, joiden yhdistävänä tekijänä ovat puurakenteet ja erilaiset kalustehelat. Opiskelijat ovat saaneet luvan kanssa “hullutella” ja suunnitella sekä valmistaa Häfelen tuottamia heloja apunaan käyttäen epäesineitä.
Mukana projektissa kalustemuotoiluopiskelijat:
Onni Aho, Tuomas Auvinen, Shoko Bamba, Niina Hyry, Esko Ihalainen, Eija Kokko, Roope-Oskari MIettinen ja Matilda Palmu.
Minulla oli ilo olla mukana toteuttamassa yhtä näistä näyttävistä esineistä. Eija Kokon suunnittelema monitahdokas koottiin ja viimeisteltiin lukuisten vaiheiden jälkeen verstaalla. Erikoismaalari Pekka Kulovuori loihti “pömpeliin” vielä huikean korkeakiiltoisen maalipinnankin, luvattoman tiukassa aikataulussa. Yhteistä näille töille oli muutoinkin erittäin tiukka aikataulu, mutta hienosti kaikki työt olivat deadlineen mennessä valmiita.
Monitahdokkaan perusmuodot löytyvät geometriasta, palat on pinottu päällekkäin ja niiden välissä on pyörimisliikkeen mahdollistavat helat. Alimmassa osassa on vetolaatikko, jossa suljettaessa hidastus. Keskimmäisestä osasta löytyy ylösnouseva luukku, siinä olevissa heloissa oli runsaasti säätömahdollisuuksia. Puuseppänä näitä erilaisia heloja hypistelee kyllä mielellään, ei niitä kuitenkaan joka päivä asennettavaksi tule. Ylimmässä kolmionmuotoisessa osassa on kaksi aukeavaa ovea. Laatikot on valmistettu mdf-levystä ja maalattu korkeakiiltoisiksi. Kaiken kaikkiaan mukavan monipuolinen projekti.
Aiemmistakin projekteista tutuksi tullut Ihalaisen Esko oli loihtinut ison Lukin sylinterisaranoita käyttäen. Eskon puuseppä-taustaisuus on havaittavissa hyvin viimeistellyssä sorvattuja osia sisältävässä tuotteessa.
Lahden Rautatieharrastajat Topparoikka ry järjesti mittavan elokuvaillan Kino Iiriksessä sunnuntaina 1.4. Kiskojen viemää -käsiohjelmasta selvisi, että kolmeen noin tunnin mittaiseen näytökseen mahtui mukaan yhteensä 14 lyhytfilmiä. Henkilökohtaisesti en myönnä oirehtivani minkään sortin junahulluudesta, vaikka viime kesänä museojunaa kävinkin Ahtialan rataosuudella bongaamassa useampaankin otteeseen. Jo hyvissäajoin varhaislapsuudessa olen saanut ensikosketukset rautateihin, kun kesäisin mummolassa vieraillessamme olimme alati valppaina läheiseltä tasoristeykseltä kuuluvalle etusoitolle. Tuolloin oli vielä sen verran aikaa, että vikkelillä jaloilla ennätti ihastelemaan jo laskeutuneiden puomien takana lipuvaa junaa.
Niinisalon tasoristeys, lähes yhtä muuttumattomana kuin lapsuuden seepian hohtoisissa muistoissa.
Näytös 1 Suuri junaryöstö – mustavalkoinen mykkäelokuva, aloitti elokuvakimaran. Melkoisen lystikäshän tuo 1903 vuoden teos oli, sopivasti hauskuuttava. Tunnelma olikin jo varsin vapautunut kun toisena kuvapätkänä pyörähti Topparoikan esittelypätkä, joka kertoi uutteran yhdistyksen työstä rautatiemuistojemme säilyttämisen hyväksi. Radanrakentajien hautausmaa taas kertoi karun totuuden kiskojen hinnasta, kukapa olisi uskonut, että radan rakentaminen olisi aikoinaan vaatinut sankoin joukoin myös ihmishenkiä. Neljäs esitys, Yöjuna taas aiheutti katsomossa jollekin tai mahdollisesti joillekin, yöjunissa matkustavien väistämättömän kohtalon. Puolivälissä filmiä alkoi katsomosta kantautua suhteettoman raskaita hengitysääniä, eikä filmin loppuessa ollut epäilystäkään siitä, että napakat aplodit toimivat varmasti oivana herätyskellona. Kieltämättä Yöjuna oli suhteettoman tylsä, aiemmin nähtyihin esityksiin verrattuna. Junamatkan hurmaa päätteli ensimmäisen näytöksen ja se olikin koko illan loistavin pätkä. Aivan uskomattoman mukavasti tarinoitu.
Näytös 2
Sen enempää filmejä erittelemättä, teemana oli ammattikuvan muutos. 1950-luvulta aina 2000-luvulle tultaessa on rautateillä koettu suuria muutoksia. Tänä vuonna rautatiet juhlivat 150 vuotista historiaansa suomessa, vielä 50 vuotta sitten voidaan sanoa alan kukoistaneen ja työllistäneen tuhansia ihmisiä. Pasilan konepaja oli esillä kolmessa videoinnissa 1975, 1991 ja 2002. Muutos noiden vuosien välillä on varsin dramaattinen, pistääkin pakosta miettimään, että onko se kehityksen hinta, että työvoimaa ei enää tarvita samassa määrin kuin ennen.
Näytös 3
Päivän päättänyt reilun tunnin setti olikin sitten varsin pitkälle vain alan harrastajia palvelevaa. Mässäilyä ja fiilistelyä höyryvetureilla. Hauskin kohta olikin höyryvetureiden kiihdytyskilpailut. Höyryvetureista vain jokunen on enää jäljellä, joten onhan niissä sitä nostalgiaa. Eikä käy kieltäminen etteikö hv:n vihellys ja puksutus saisi ihan erilaisia fiiliksiä aikaan kuin suht äänettömästi laiturille lipuva intercity. Ihmisrodulla on ollut tapana koettaa säilyttää jälkipolville edes joitain paloja historiaa, valitettavasti vain harvalla on siitä huolimatta mahdollisuus niitä päästä todellisuudessa näkemään. Vaikka onhan meillä nykyisessä tietoyhteiskunnassa useita erilaisia mahdollisuuksia säilöä näitä kallisarvoisia asioita tuleville polville ja saattaa ne nähtäviksi ja tietoisuuteen. Vain menneistä voi ottaa opiksi.
Lopuksi vielä museojuna Pikku-Jumbo vetopuuhissa viime kesänä.
Kevätpäivän sahaus Pro puu keskuksella alkoi tänään aurinkoisissa merkeissä, muutenkin ilmasto suosi ulkopuuhastelua koko päivän. Edellä olevasta linkistä tarkempaa informaatiota aiheesta.
Ilmassa oli aamusta lähtien puun tuoksua, vasta sahattu puu jaksaa yllättää luonteellaan. Piha- ja puistopuissa on myös luonnetta, aivan erilaista tavaraa kuin puutavaraliikkeen hyllyiltä löytyy. Tänään sahatuista pölleistä ei tainnut olla yksikään lajikkeelleen tyypillinen oppikirjamalli, vaan kaikista löytyi jotain pikku “vikaa”. Aivan ensiluokkaisen kaunista ja inspiroivaa puusepän materiaalia. Sormet syhyten ja pää ideoista täyttyen lankku toisensa jälkeen päätyi taapeliin.
Herkutellaan vielä lähikuvalla, pitäisi yrittää muistaa kiikuttaa parempaa kuvauskalustoa tällaisiin tapahtumiin.
Puusoi, ja se soi ja soi. Ajattelin tätä jo aiemmin aloittamaani soitinprojektia hieman avata lisää. Tällä kertaa työstökohteena oli kielisoitin, sainkin idean valmistaa vanhasta skeittilaudan dekistä soittimen, lyyran. Suurin urakka oli gripin poistosta jääneen liimakeroksen poistaminen, aika tiukassa oli liki 15 vuoden takainen aines, asetoonilla siitä selvisi. Asetooni vie herkästi maalitkin mukanaan joten sitä ei kannata ihan varomattomasti joka paikkaan läträtä.
Perusmuotona kulahtanut ja elämää nähnyt dekki oli tähän projektiin aivan loistava. Hiljattain hankkimani kuviosaha osoittautui toimivaksi työkaluksi ja pääsikin heti tositoimiin, sillä dekkiin on sahattu aukko, jonka on tarkoitus tuoda lyyramaista ulkomuotoa. Dekki on osittain mennyt poikki, joten siitä on muutama viilukerros hieman revennyt, näitä taisteluhaavoja koetin jättää esille. Eikä dekin yleisilmettä ole muutenkaan lähdetty siistimään vaan, sen on tarkoitus olla suht siinä tilassa, mitä se on ollut käytöstä poistettaessa.
Kieliksi valikoitui kuusi kappaletta metallisia kitaran kieliä, kokoja 0,23, 0,25 ja 0,28. Musiikillisen taitamattomuuteni takia soittimen viritys jäänee jolleenkin muulle. Eikä siten frontside olliekaan taivu Robinin tapaan. Viritystappien virkaa toimittaa tyyliin sopivasti sarja pultteja, joita näppärästi 10mm lenkillä tai vaikka hylsyllä voipi kiristellä. Kielet lähtevät trukkireikien kautta kiinnitetystä palikasta. Kielten välinen etäisyys on pyritty sentään toteuttamaan suhteellisen symmetriseksi. Miellyttävintä on ollut huomata että tästä härpäkkeestä tosiaan lähtee myös ääntä.
Vielä hieman siitimistä ja ylimääräisten kielenpätkien siistimistä ja sijoittelua luvassa. Lisäksi jonkinlainen ständi pitänee tälle vielä valmistaa.
Itse en koskaan ole instrumenttien soittotaitoa jaksanut opetella, muutamaan otteeseen kitaraa ja rumpuja kokeillut, mutta silloin nuorena poikasena ei kyseinen homma niin paljoa kiinnostanut. Tällaisen sisäisen kiinnostuksen kaikkeen joskus tehtyyn omaavana yksilönä, olen toki haaveillut useampaan otteeseen jonkin soittimen rakentamisesta. Nyt tähän soitinprojektiin lupauduttuani olen ahminut youtuben kattavaa arkistoa ihmisen rakentamista soittimista. Heti alkuun oli selvää että lyömäsoitin sekä kielisoitin olisi ehdottomasti must wanted -listalla. Pajupillejä tehdessä on tullut pikkuisen raapaistua jo puhallinsoitin genreäkin, ja olisihan sielläkin monia varsin kiinnostavia kapineita tarjolla. Perus materiaaliksi luonnollisesti on valikoitunut puu, jota tässä on muutenkin tullut jonkin asteisella menestyksellä työstettyä. Aloittelin siis kasaamaan runkoa jonkinlaista rumpua varten. Ohessa muutamalla kuvalla höystettynä ensimmäiset työvaiheet.
1. Puuksi valikoitui saarni, erittäin kaunis syinen lankku päätyi pätkiksi ja siivuiksi.
2. Valmiita siivuja tuli 27 kappaletta. Mitat pit435 lev50 pak15. Osat numeroin tarkkaan jolloin siivujen järjestys on säilynyt koko projektin haluttuna. Tämä saarni oli todella suora syistä joten lopullinen kuviokin on varsin säännöllinen.
3. Seuraavaksi siivujen reunat tuli jyrsiä haluttuun kulmaan, sopivan lieriön aikaansaamiseksi. Pikaisten laskutoimitusten jälkeen n. 7asteen kulmassa olevalla pyrstöuraterällä sain halutun viisteen aikaiseksi. Tällä kulmalla 26 siivua tarvittiin muodostamaan ympyrä. Jyrsintä vaiheessa kappaleiden sommitteluun on kiinnitetty huomiota, ottaen myös huomioon vuosirenkaiden suunnat.
4. Sitten pieni varmistus kokoonpano, mahdollisten virheiden havaitsemiseksi edes jo tässä vaiheessa. Kaikki näyttäisi olevan kunnossa.
5. Hieman päiden trimmausta, olihan noista siivuista saatava kaikista saman mittaisia. Tämän jälkeen osat oli valmiina ja lähdin kotiin niitä liimailemaan.
6. Liimaukseen käytin cascolin polyuretaani liimaa. Aika sotkuista puuhaa, mutta luulisi ainakin pitävän.
7. Paketti rulalle ja puristumaan. Tässähän näitä aiemmin esittelemiäni liinoja sitten käytetään kovalla menestyksellä.
Hyvinhän tuo tuosta liimaantui, lattian suojana ollut paperikin liimaantui kivasti kalvoksi rummulle. Se mitä tähän lyötäväksi sitten lopulta tulee, kalvo vai jotain muuta, on vielä mietinnässä. Tarkoitus kun on tehdä jotain hieman uutta ja kokeellista, mutta mieluiten kuitenkin jotain soivaa. Tästä projekti jatkuu pintojen siistimisellä ja sen soinnin kehittämisellä, siitä lisää myöhemmin.
Ja lähtihän se ääni siitä kiinni liimaantuneesta suojapaperistakin
