Lahden Rautatieharrastajat Topparoikka ry järjesti mittavan elokuvaillan Kino Iiriksessä sunnuntaina 1.4. Kiskojen viemää -käsiohjelmasta selvisi, että kolmeen noin tunnin mittaiseen näytökseen mahtui mukaan yhteensä 14 lyhytfilmiä. Henkilökohtaisesti en myönnä oirehtivani minkään sortin junahulluudesta, vaikka viime kesänä museojunaa kävinkin Ahtialan rataosuudella bongaamassa useampaankin otteeseen. Jo hyvissäajoin varhaislapsuudessa olen saanut ensikosketukset rautateihin, kun kesäisin mummolassa vieraillessamme olimme alati valppaina läheiseltä tasoristeykseltä kuuluvalle etusoitolle. Tuolloin oli vielä sen verran aikaa, että vikkelillä jaloilla ennätti ihastelemaan jo laskeutuneiden puomien takana lipuvaa junaa.

Niinisalon tasoristeys, lähes yhtä muuttumattomana kuin lapsuuden seepian hohtoisissa muistoissa.

Näytös 1
Suuri junaryöstö – mustavalkoinen mykkäelokuva, aloitti elokuvakimaran. Melkoisen lystikäshän tuo 1903 vuoden teos oli, sopivasti hauskuuttava. Tunnelma olikin jo varsin vapautunut kun toisena kuvapätkänä pyörähti Topparoikan esittelypätkä, joka kertoi uutteran yhdistyksen työstä rautatiemuistojemme säilyttämisen hyväksi. Radanrakentajien hautausmaa taas kertoi karun totuuden kiskojen hinnasta, kukapa olisi uskonut, että radan rakentaminen olisi aikoinaan vaatinut sankoin joukoin myös ihmishenkiä. Neljäs esitys, Yöjuna taas aiheutti katsomossa jollekin tai mahdollisesti joillekin, yöjunissa matkustavien väistämättömän kohtalon. Puolivälissä filmiä alkoi katsomosta kantautua suhteettoman raskaita hengitysääniä, eikä filmin loppuessa ollut epäilystäkään siitä, että napakat aplodit toimivat varmasti oivana herätyskellona. Kieltämättä Yöjuna oli suhteettoman tylsä, aiemmin nähtyihin esityksiin verrattuna. Junamatkan hurmaa päätteli ensimmäisen näytöksen ja se olikin koko illan loistavin pätkä. Aivan uskomattoman mukavasti tarinoitu.

Näytös 2
Sen enempää filmejä erittelemättä, teemana oli ammattikuvan muutos. 1950-luvulta aina 2000-luvulle tultaessa on rautateillä koettu suuria muutoksia. Tänä vuonna rautatiet juhlivat 150 vuotista historiaansa suomessa, vielä 50 vuotta sitten voidaan sanoa alan kukoistaneen ja työllistäneen tuhansia ihmisiä. Pasilan konepaja oli esillä kolmessa videoinnissa 1975, 1991 ja 2002. Muutos noiden vuosien välillä on varsin dramaattinen, pistääkin pakosta miettimään, että onko se kehityksen hinta, että työvoimaa ei enää tarvita samassa määrin kuin ennen.

Näytös 3
Päivän päättänyt reilun tunnin setti olikin sitten varsin pitkälle vain alan harrastajia palvelevaa. Mässäilyä ja fiilistelyä höyryvetureilla. Hauskin kohta olikin höyryvetureiden kiihdytyskilpailut. Höyryvetureista vain jokunen on enää jäljellä, joten onhan niissä sitä nostalgiaa. Eikä käy kieltäminen etteikö hv:n vihellys ja puksutus saisi ihan erilaisia fiiliksiä aikaan kuin suht äänettömästi laiturille lipuva intercity. Ihmisrodulla on ollut tapana koettaa säilyttää jälkipolville edes joitain paloja historiaa, valitettavasti vain harvalla on siitä huolimatta mahdollisuus niitä päästä todellisuudessa näkemään. Vaikka onhan meillä nykyisessä tietoyhteiskunnassa useita erilaisia mahdollisuuksia säilöä näitä kallisarvoisia asioita tuleville polville ja saattaa ne nähtäviksi ja tietoisuuteen. Vain menneistä voi ottaa opiksi.

Lopuksi vielä museojuna Pikku-Jumbo vetopuuhissa viime kesänä.