Tällä meikäläisen kokemustaustalla erilaisten tietoteknisten laitteiden kanssa ei yleensä tule ongelmia, mopo vaan tuppaa lähtemään käsistä. Aiemmin tällä viikolla piti puhelin laittaa uusiksi, jo niin pitkään Nokialaisia käyttäneenä kykenin vihdoinkin irtautumaan naikon otteesta. Jatkossa juttua välitetään Samsungin xcoverin kautta, jonka on luvattu olevan ip67 sertifioitu. Tämän uskoisi sopivan pölyiseen ja ajoittain puhelintapaturma alttiiseen ympäristöön, sillä onhan se Duudsonien testaama. Ikävä tulee Nokian yleensä ihan hyviä kamera ominaisuuksia, tai sitten ei. Aika näyttää jahka tuosta uudesta luurista saa niitä käyttökokemuksia.
Viikon toinen hankinta oli jokaisen puusepän perustyökalu, tabletti. Sillä hoituu, noh melkein kaikki. Ainakin kalenteri ja sähköposti siinä on, sekä nettiselain. Samsung galaxy tab 8.9 on tämä laite, jolla nyt toimisto kulkee mukana, ja bloggailuakin voi hoitaa, hieman puhelinta kätevämmin. Salaa olen noita Applen laitteita haaveillut ja joskus vähä hypistellytkin, mutta Androidin käyttäjäksi tässä on kuitenkin päädytty. Aika näyttää miten nämä pelaavat, tähän astiset tuntemukset tabletista ovat positiiviset. Pientä alkukankeutta androidin sisäistämisessä on toki ollut, mutta ajan myötä se helpottanee. Itseasiassa tämä artikkeli on ensimmäinen lähes kokonaan tabletilla tuottamani, vain kuvan käsittelin pc:llä Gimp-sovelluksessa. Ihan vielä ei tämän laitteen kuvankäsittelyohjelma vakuuttanut. Kuvatkin on napsaistu Nokian c7:llä, sekä video joka luonnollisesti on youtubessa.
Tämän viikon puhteena oli ottaa selvää mitä vanhasta loimukoivu lankusta saisi aikaan. Harmillisesti tuo noin 15 vuotta vanha lankku oli hieman kiero, muistuttaen lähinnä lentokoneen propellia, tästä syystä mitään pitkää aihiota siitä ei saanut. Pienet takaiskut ei haittaa, kun puu on niin mahtavan näköistä. Puuntyöstöllisesti kovasti loimuava lankku ei ole ihanteellista työstettävää, höylättäessä kun ei oikeastaan ollenkaan löydy sitä oikeaa työstö suuntaa. Vaan jokaisen vedon jälkeen löytyy aina jostain suunnasta repeämiä. Riittävät hiontavarat ovat siis avainasemassa, tai mahdollisesti jopa höyläämisen totaalinen välttely. Vannesahalta tai sirkkeliltä suoraan hiomakoneelle voi olla monessa tapauksessa mahdollista, ja aikaa säästävä toimenpide.
Sopivasti tehtäväkseni tuli puulaatikko viinikarahville, toivomus oli että siinä olisi aukeava kansi ja että karahvi korkkeineen mahtuisi sinne sisälle. Loimukoivuhan passasi tähän projektiin kuin nenä päähän, sen välkehtivä pinta kuvastaa kätkemäänsä kaunista lasiesinettä. Ja tuosta aiemmin mainitsemastani lankusta saisi riittävästi suoraa materiaalia. Laatikko on koottu jiiriliitoksin, pohja on urassa kuten myös kannen peili. Pohjana on koivuvaneri, joka koostuu kahdesta päällekkäin liimatusta 4 millisestä levystä, joista toiseen on sahattu pyöreä aukko, mukailemaan karahvin pohjan muotoa, pitäen sen tälleen paremmin paikoillaan. Muut osat onkin tuota loimukoivua, ja pyritty sommittelemaan sointuvasti. Pintakäsittelynä Osmo colorin väritön öljyvaha. Lehtisaranat ja magneetti takaavat kannen toiminnan.
Pro Puu -galleriassa 30.4 asti oleva Woodment -näyttelyn esineistön ovat toteuttaneet Lahden Ammattikorkeakoulun Muotoiluinstituutin kalustemuotoilun opiskelijat. Esillä on kahdeksan hyvin erilaista teosta, joiden yhdistävänä tekijänä ovat puurakenteet ja erilaiset kalustehelat. Opiskelijat ovat saaneet luvan kanssa ”hullutella” ja suunnitella sekä valmistaa Häfelen tuottamia heloja apunaan käyttäen epäesineitä.
Mukana projektissa kalustemuotoiluopiskelijat:
Onni Aho, Tuomas Auvinen, Shoko Bamba, Niina Hyry, Esko Ihalainen, Eija Kokko, Roope-Oskari MIettinen ja Matilda Palmu.
Minulla oli ilo olla mukana toteuttamassa yhtä näistä näyttävistä esineistä. Eija Kokon suunnittelema monitahdokas koottiin ja viimeisteltiin lukuisten vaiheiden jälkeen verstaalla. Erikoismaalari Pekka Kulovuori loihti ”pömpeliin” vielä huikean korkeakiiltoisen maalipinnankin, luvattoman tiukassa aikataulussa. Yhteistä näille töille oli muutoinkin erittäin tiukka aikataulu, mutta hienosti kaikki työt olivat deadlineen mennessä valmiita.
Monitahdokkaan perusmuodot löytyvät geometriasta, palat on pinottu päällekkäin ja niiden välissä on pyörimisliikkeen mahdollistavat helat. Alimmassa osassa on vetolaatikko, jossa suljettaessa hidastus. Keskimmäisestä osasta löytyy ylösnouseva luukku, siinä olevissa heloissa oli runsaasti säätömahdollisuuksia. Puuseppänä näitä erilaisia heloja hypistelee kyllä mielellään, ei niitä kuitenkaan joka päivä asennettavaksi tule. Ylimmässä kolmionmuotoisessa osassa on kaksi aukeavaa ovea. Laatikot on valmistettu mdf-levystä ja maalattu korkeakiiltoisiksi. Kaiken kaikkiaan mukavan monipuolinen projekti.
Aiemmistakin projekteista tutuksi tullut Ihalaisen Esko oli loihtinut ison Lukin sylinterisaranoita käyttäen. Eskon puuseppä-taustaisuus on havaittavissa hyvin viimeistellyssä sorvattuja osia sisältävässä tuotteessa.
Lahden Rautatieharrastajat Topparoikka ry järjesti mittavan elokuvaillan Kino Iiriksessä sunnuntaina 1.4. Kiskojen viemää -käsiohjelmasta selvisi, että kolmeen noin tunnin mittaiseen näytökseen mahtui mukaan yhteensä 14 lyhytfilmiä. Henkilökohtaisesti en myönnä oirehtivani minkään sortin junahulluudesta, vaikka viime kesänä museojunaa kävinkin Ahtialan rataosuudella bongaamassa useampaankin otteeseen. Jo hyvissäajoin varhaislapsuudessa olen saanut ensikosketukset rautateihin, kun kesäisin mummolassa vieraillessamme olimme alati valppaina läheiseltä tasoristeykseltä kuuluvalle etusoitolle. Tuolloin oli vielä sen verran aikaa, että vikkelillä jaloilla ennätti ihastelemaan jo laskeutuneiden puomien takana lipuvaa junaa.
Niinisalon tasoristeys, lähes yhtä muuttumattomana kuin lapsuuden seepian hohtoisissa muistoissa.
Näytös 1 Suuri junaryöstö – mustavalkoinen mykkäelokuva, aloitti elokuvakimaran. Melkoisen lystikäshän tuo 1903 vuoden teos oli, sopivasti hauskuuttava. Tunnelma olikin jo varsin vapautunut kun toisena kuvapätkänä pyörähti Topparoikan esittelypätkä, joka kertoi uutteran yhdistyksen työstä rautatiemuistojemme säilyttämisen hyväksi. Radanrakentajien hautausmaa taas kertoi karun totuuden kiskojen hinnasta, kukapa olisi uskonut, että radan rakentaminen olisi aikoinaan vaatinut sankoin joukoin myös ihmishenkiä. Neljäs esitys, Yöjuna taas aiheutti katsomossa jollekin tai mahdollisesti joillekin, yöjunissa matkustavien väistämättömän kohtalon. Puolivälissä filmiä alkoi katsomosta kantautua suhteettoman raskaita hengitysääniä, eikä filmin loppuessa ollut epäilystäkään siitä, että napakat aplodit toimivat varmasti oivana herätyskellona. Kieltämättä Yöjuna oli suhteettoman tylsä, aiemmin nähtyihin esityksiin verrattuna. Junamatkan hurmaa päätteli ensimmäisen näytöksen ja se olikin koko illan loistavin pätkä. Aivan uskomattoman mukavasti tarinoitu.
Näytös 2
Sen enempää filmejä erittelemättä, teemana oli ammattikuvan muutos. 1950-luvulta aina 2000-luvulle tultaessa on rautateillä koettu suuria muutoksia. Tänä vuonna rautatiet juhlivat 150 vuotista historiaansa suomessa, vielä 50 vuotta sitten voidaan sanoa alan kukoistaneen ja työllistäneen tuhansia ihmisiä. Pasilan konepaja oli esillä kolmessa videoinnissa 1975, 1991 ja 2002. Muutos noiden vuosien välillä on varsin dramaattinen, pistääkin pakosta miettimään, että onko se kehityksen hinta, että työvoimaa ei enää tarvita samassa määrin kuin ennen.
Näytös 3
Päivän päättänyt reilun tunnin setti olikin sitten varsin pitkälle vain alan harrastajia palvelevaa. Mässäilyä ja fiilistelyä höyryvetureilla. Hauskin kohta olikin höyryvetureiden kiihdytyskilpailut. Höyryvetureista vain jokunen on enää jäljellä, joten onhan niissä sitä nostalgiaa. Eikä käy kieltäminen etteikö hv:n vihellys ja puksutus saisi ihan erilaisia fiiliksiä aikaan kuin suht äänettömästi laiturille lipuva intercity. Ihmisrodulla on ollut tapana koettaa säilyttää jälkipolville edes joitain paloja historiaa, valitettavasti vain harvalla on siitä huolimatta mahdollisuus niitä päästä todellisuudessa näkemään. Vaikka onhan meillä nykyisessä tietoyhteiskunnassa useita erilaisia mahdollisuuksia säilöä näitä kallisarvoisia asioita tuleville polville ja saattaa ne nähtäviksi ja tietoisuuteen. Vain menneistä voi ottaa opiksi.
Lopuksi vielä museojuna Pikku-Jumbo vetopuuhissa viime kesänä.
Kevätpäivän sahaus Pro puu keskuksella alkoi tänään aurinkoisissa merkeissä, muutenkin ilmasto suosi ulkopuuhastelua koko päivän. Edellä olevasta linkistä tarkempaa informaatiota aiheesta.
Ilmassa oli aamusta lähtien puun tuoksua, vasta sahattu puu jaksaa yllättää luonteellaan. Piha- ja puistopuissa on myös luonnetta, aivan erilaista tavaraa kuin puutavaraliikkeen hyllyiltä löytyy. Tänään sahatuista pölleistä ei tainnut olla yksikään lajikkeelleen tyypillinen oppikirjamalli, vaan kaikista löytyi jotain pikku ”vikaa”. Aivan ensiluokkaisen kaunista ja inspiroivaa puusepän materiaalia. Sormet syhyten ja pää ideoista täyttyen lankku toisensa jälkeen päätyi taapeliin.
Herkutellaan vielä lähikuvalla, pitäisi yrittää muistaa kiikuttaa parempaa kuvauskalustoa tällaisiin tapahtumiin.
